Perustelut

Hiljattain Euroopan parlamentille suunnatussa, “Vaihtoehtoja EU:n luonnon monimuotoisuuden visiolle ja tavoitteille 2010-vuoden tuolle puolen”-otsikoidussa kommunikaatiossa Euroopan komissio huomautti, että “Permakulttuurin lupausta luonnon monimuotoisuuden tehokkaana suojana ja kunnostajana tulisi tutkia ja edistää”. Permakulttuurin asialla olevina olemme me luonnollisesti samaa mieltä, ja uskomme, että olipa tämän tutkinnan ja edistämisen strategia millainen tahansa, koulutus tulisi sen aikaansaamiseksi olla avainasemassa.  Permakulttuurikoulutus ei eri puolilla Eurooppaa ole kehittynyt yhtenäisesti ja muodostuu sen seurauksena koulutusmenetelmien, opetussuunnitelmastandardien ja pedagogisten lähtökohtien kaikenkirjavasta tilkkutäkistä. Joissakin maissa on olemassa viimeisten 30 vuoden aikana rakentuneet kehittyneet organisaatiot ja järjestelmät. Toiset ovat työskennelleet niiden kehittämisen parissa vain muutamia vuosia, jonka johdosta ne ovat näissä maissa verrattain vähäisiä.

Suhteellisen nuorena alana permakulttuuriin kuuluu pieni joukko toimijoita, joilla on riittävästi asiatietoa voidakseen opettaa pätevästi. Useat nykyisin permakulttuuria opettavista henkilöistä ovat käytännön eturintaman pioneereja ja opettavat vain osa-aikaisesti. Harvoilla on laajamittaista muodollista pätevyyttä opetuksen ja koulutuksen aloilta. Tämän lisäksi permakulttuurin poikkitieteellinen luonne tarkoittaa, että sen tapana on uhmata luokittelua valtavirran koulutusrakenteissa, ja että kursseja järjestetään usein yksityisten toimijoiden voimin. Tämän johdosta permakulttuuriopettajat eivät ole kokeneet välttämättömäksi hankkia opettajan pätevyyttä tai nauttineet valtavirran opetuslaitosten tarjoamasta jatkuvan ammatillisen kehityksen aktiviteettien tarjoamasta tuesta.

Opettajien joukossa on kuitenkin aitoa halua inspiroida ja voimauttaa oppilaitaan ja he tunnustavat, että sen saavuttamiseksi opetuksen on oltava korkealaatuista. Tämän johdosta monien opettajien tahoilta on runsaasti kysyntää opetusmenetelmiin liittyvälle tiedolle sekä halua toiminnan ammatillistamiseen. Samaan aikaan valtavirran koulutusjärjestelmän opettajat, joilla on muille permakulttuuriopettajille tarjottavanaan runsaasti opetustaitoja ja tietoa,  siirtyvät kasvavissa määrin permakulttuurin pariin, tarpeenaan kehittää asiatietonsa tasoa.

Joukkoon kuuluu myös harjoittelijaopettajia, joille sekä permakulttuurin aihe että opettaminen ovat uusia, jotka tavoittelevat tietojensa ja taitojensa kehittämistä, mutta joilla ei siihen ole kotimaissaan mahdollisuuksia vähäisen permakulttuuritoiminnan vuoksi. Kaikista näistä opettajista ja oppilaista muodostuvien yhteisöjen verkoston luominen mahdollistaa kahdensuuntaisen tiedon jakamisen sekä aiheesta että opetusmenetelmistä.

Samaan aikaan pedagogiset teoriat ovat kehittyneet vauhdikkaasti, perustuen aivotutkimuksen viimeisimpiin tutkimustuloksiin sekä ajankohtaisen oppimispsykologian ymmärtämiseen. Nämä uudet ideat ovat saavuttaneet eritasoista hyväksyntää halki Euroopan. Joidenkin maiden permakulttuuriopettajat ovat kehittäneet erittäin luovia, kokemukseen perustuvia oppijakeskeisiä opetusmenetelmiä, kun taas toiset käyttävät yhä perinteistä luentotyyliä joko omasta valinnastaan (voi olla sopivampaa tietyissä kulttuurioloissa) tai yksinkertaisesti uudemmista menetelmistä kertovan tiedon puutteesta johtuen.

Asian näin ollessa vaihto molempiin suuntiin olisi arvokasta: he, jotka käyttävät luovia menetelmiä saavat palautetta, joka kertoo milloin niiden käyttö on tai ei ole sopivaa, ja he jotka eivät ole sellaisia tekniikoita käyttäneet saavat uusia taitoja ja menetelmiä rikastamaan käytäntöjään.

Eurooppalaisen permakulttuuriopetuksen kentällä on myös laaja valikoima organisaatiorakenteita. Joissakin maissa on kansallinen permakulttuurin aikuiskoulutuksen järjestelmä, johon kuuluu valikoima tunnustettuja pätevyyksiä monilla tasoilla, laadunvarmistustoimenpiteitä, julkaistuja opettajakehitysstrategioita, sovittuja minimistandardeja jne. Toiset ovat paljon kehittymättömämpiä ja voisivat hyötyä sen nähdessään kuinka muut organisaatiot on perustettu ja hallinnoitu, jotta he voisivat kehittää omia organisaatioitaan. On toiveissamme, että keskipitkällä aikavälillä kansalliset permakulttuuriorganisaatiot voivat kehittää kansalliset Eurooppalaisen tutkintojen viitekehyksen mukaiset tutkintojen viitekehykset.

Länsimaissa järjestettyjen permakulttuurikurssien osallistujien väestötieteellisellä profiililla on usein hyvä ikä- ja sukupuolijakauma, mutta sillä on taipumusta olla suhteettomissa määrin keskiluokkainen ja valkoihoinen. Haasteena on laajentaa osallistumista niin, että kurssit houkuttavat osallistujakuntaa joka tarkemmin heijastaa Euroopan väestön sosiaalista, etnistä ja taloudellista sekoitusta ja edistää monimuotoisuutta permakulttuuriyhteisön sisällä.

Olemassa on kansainvälisesti tunnustettu Permakulttuurisuunnittelusertifikaatti-kurssi (PDC – Permaculture Design Certificate), mutta ei yhteisesti sovittuja oppimistuloksia. Siitä johtuen oppilaiden kokemuksen laadulla ei ole Euroopankattavaa yhdenpitävyyttä. Tiiviimmälle verkoston on tarvetta kehittää ja päätyä sopimukseen suositelluista ydinoppimistuloksista ja tämä pysyy kosketuksissa meneillään olevassa opetussuunnitelman sopeuttamisessa, parantamisessa ja toteutuksen laadussa.

Several of the partners have indicated that a greater understanding of creative methods, organisational structures, strategies for widening participation and an agreed PDC curriculum would be beneficial for the quality of their courses. At present, however, there is no mechanism in place to facilitate this exchange. At bi-annual European permaculture conferences there is usually demand for exchange about these topics, but insufficient time to explore them in depth, and often a lack of consistency in who is present. Consequently discussions are ad hoc and lack focus, learning is not captured or shared with a wider audience.

Finally, the majority of existing permaculture teaching materials are in English. Several of the partners have expressed how useful it would be to have more materials in their own language. This would make entry into a career in teaching permaculture less dependent on strong English language skills. These materials would also be a very useful resource for teachers working overseas.

A Learning Partnership focusing on these questions can tackle these needs, improve the quality of training delivery in different countries and enhance the depth and variety of pedagogical approaches and teaching styles available to teachers.

All participating organisations are active in adult education around Permaculture (PC). Each brings unique experience of certain contexts within Europe. All partners have insights into working with marginalised social groups present in the various different countries. Some organisations have developed courses before, while others contribute an interesting perspective of urban areas or working with disadvantaged people.

Vastaa